pikku pirihuora

Mieleeni tulvii muistoja. Kuvat ja pätkät menneisyydestä valtaavat näkökenttäni. Yritän sulkea silmät, mutta se on liian raskasta. Jokin voima pitää silmäni auki, vaikka pistän vastaan kaikin voimin. Yritän vastustella, mutta turhaan. Alistun historian piestäväksi.

En halua muistaa.

 Näen pienen tytön lyyhistyneenä huoneen nurkkaan, suojaten käsivarsillaan päätään. Näen vilahdukselta tytön kasvot ja sanoinkuvaamaton tuska lävistää kehoni. Hänen silmistään paistaa silkka kauhu, kyyneleet vierivät poskia pitkin alas, ja putoavat kilpaa lattialle. Mustelmille hakatuilla käsillään hän yrittää työntää miehen pois.

 En halua muistaa.

 Sieppaan pienen lasipullon kaapin takaa, ja kaadan sinne piilottamani lääkkeet kurkustani alas. Kompuroin vessaan ja kauhon vettä suuhuni.

Kuvia välähtelee eteeni. Minä huudan ja toivon, että kaikki olisi pian ohi.

Näen epätoivoisen tytön makaamassa vieraan, vanhemman miehen vieressä.

Mies työntää rullalle käärityn setelin tytön pitsisten rintaliivien sisälle ja liu'uttaa kättänsä alaspäin tytön vartalolla. Tytön katse on tyhjä ja hänen kasvonsa ilmeettömät, kun hän kietoo jalkansa miehen ympärille ja suutelee miehen karheita huulia.

Minä lyyhistyn kylmälle lattialle ja annan kyynelten virrata ulos. Hakkaan jalkani mustelmille ja huudan. Likainen olo valtaa kehoni ja kuulen lukemattomia ääniä huutamassa  pääni sisällä kuinka oksettava ja turha minä olen.

Vähitellen vajoan pimeyden rauhoittavaan syleilyyn ja hymyilen peilistä vilkuttavalle hahmolle. 

En halua muistaa.  

Mua pelottaa ku en oikeesti jaksa enään

Lupasit minulle. Sinä lupasit.
Sanoit, että saatte minut kuntoon. Elämään normaalin ihmisen elämää. Sanoit, että voitte viedä harani pois. 
SINÄ LUPASIT.
Ja minä uskoin. Hölmönä uskoin, ja kuvittelin mielessäni niitä tulevia päivä ilman harhoja.
Onnistuit ainoastaan luomaan lisää harhoja.
Minulla ei ole enää kontrollia elämästäni. Tällä hetkellä ohjakset ovat mielelläni. Jollain pahalla ja ilkeällä. Jollain sairaalla ja inhottavalla. 
Mieleni tekisi huutaa apua.
Kukaan ei ymmärrä.
Olen täysin sairauden vietävänä.
Se retuuttaa minä minkä kerkeää. 
Mikään ei auta.
..sinä lupasit..

kuplassa

Elän omassa pienessä kuplassa. En enää tiedä mikä on totta ja mikä harhaa. 

Minua pelottaa.  

pimeys

Ennen rakastin pimeitä iltoja ja öitä. Kaikki mitä rakastin, muuttui äkkiä inhoksi. Toistuvat samat painajaiset seuraavat minua joka ilta. Joka helvetin yö herään omaan itkuuni. Ennen yöt olivat sitä ihanaa turvallista aikaa, mutta eivät enää.

Vihaan öitä. Vihaan vihaan vihaan. 

I give up

Kuiskailet korvaani sulosäveliäsi,

en voi vastustaa.

Alas potkittuna, makaan yksin vasten kosteaa maata.

Ojennat niin kauniin ohuen, raskaiden sulkien peittämän kätesi,

jotta voisin tarttua siihen, ja lähteä matkaasi.

Punot piikikkäitä köynnöksiäsi käsivarsiini ja ohjailet minua niistä.

Kuljet takanani kuin varjo,

tunnen kuinka joka kerta ulos hengittäessäsi jäädytät niskaani enemmän ja enemmän.

Pidät pistoolia vasten takaraivoani, luinen sormesi liipaisimella,

valmiina painamaan, jos harhaudun väärälle polulle. Toisella kädelläsi peität suuni,

jotten pystyisi huutamaan apua.

Ympäröit minut jäätävällä pimeydelläsi, rakennat siitä suojan ympärilleni.

Hetki hetkeltä vajoan syvemmälle tummanpuhuvaan mereesi.

Yritän kurottaa kättäni kohti veden pintaa, taistella ja paeta, mutta lankean voimakkuutesi edessä polvilleni.

Pakotat minut aina uudestaan ja uudestaan nousemaan takaisin ruhjeisille, voimattomille jaloilleni,

langettuani rakentamiisi ansoihin.

Aina kun luulen onnistuneeni, vedät maan jalkojeni alta

ja revit minut mukanasi helvettiin.

Päivä päivältä voimani katoavat ja sinun kasvavat.

Voimistut minusta imemäsi energian avulla.

En enää jaksa räpiköidä vastaan,

vaan luovutan, ja alistun sinun tahtoosi.

Olet voittamaisillasi sodan, ja minä viittä vailla päästämässä irti.

Antautumassa tukahduttavan sumusi armoille,

nähdessäni vielä yhden valon pilkahduksen keskellä synkkää merta.

Tarraudun siihen – viimeiseen mahdollisuuteeni – kaikin voimin.

matkalla kadotukseen

Jokainen sana jonka päästän ulos suustani, on tarkkaan harkittu valhe.

Ulkoapäin niin viattomia ja kauniita,

sisältä täysin kieroon kasvaneita.

Minuutit vaihtuvat tunneiksi, ja tunnin päiviksi.

Jokainen ilta suunnittelen seuraavan päivän valheet valmiiksi.

Jokainen mahdollinen keskustelu on valmiiksi mietittynä päässäni. 

Vastaukset kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin on kehitetty.

Jokainen päivä alkaa valheella, ja sellaiseen se myös päättyy.

Jokaisena aamuna ripustan kasvoilleni muovisen naamion. Siihen on piirretty aurinkoisesti hymyilevä suu ja tähtien lailla tuikkivat silmät. Vakuutan sen olevan aito; ensimmäinen valheeni.

Kukaan ei tunne minua. Kukaan ei tiedä oikeita ajatuksiani, ei kukaan. Valehtelen kaikille, myös itselleni. Kun valehtelee tarpeeksi kauan, siihen alkaa itsekin uskoa. Ei itsekään tiedä enää valehtelevansa. 

Mitä tapahtuu kun ei itsekään tiedä mitään itsesään. Kun on itselleen tuntematon, kun katselee itseään oman kehon ulkopuolelta. Mikä on totta ja mikä on tarua.

Jos minua ei olekaan oikeasti olemassa, vaan olenkin kaikkien valheiden ruumiillistuma.

Valheista rakennettu maailma, sitä tämä on.

Kenties tämäkin on vain pieni, viaton valhe muiden joukossa.

paska fiilis

Älä kato mun historiaan, koska en oo ollu siellä pitkään aikaan.

Se kummittelee mun maailmaa, voin kertoo et halusin sen melkein vaihtaaa.

 Elämä menee päin helvettiä, enkä tiedä miten tästä selvitään. Kaikki kaatuu päälle. Kulissit sortuu. Haaveet revitään pieniksi palasiksi silmieni edessä. Tummanpuhuvat voimat repivät minua mukaansa. Vajoan alas pohjattomaan, syvään kuiluun. Kaikki valo ympäriltäni hiipuu pois pikkuhiljaa.

Se parhaiten nauraa jolla vahvin lääkitys

Ehkä olen vaan niin menetetty tapaus.