Kuiskailet
korvaani sulosäveliäsi,
en
voi vastustaa.
Alas
potkittuna, makaan yksin vasten kosteaa maata.
Ojennat
niin kauniin ohuen, raskaiden sulkien peittämän kätesi,
jotta
voisin tarttua siihen, ja lähteä matkaasi.
Punot
piikikkäitä köynnöksiäsi käsivarsiini ja ohjailet minua niistä.
Kuljet
takanani kuin varjo,
tunnen
kuinka joka kerta ulos hengittäessäsi jäädytät niskaani enemmän
ja enemmän.
Pidät
pistoolia vasten takaraivoani, luinen sormesi liipaisimella,
valmiina
painamaan, jos harhaudun väärälle polulle. Toisella kädelläsi
peität suuni,
jotten
pystyisi huutamaan apua.
Ympäröit
minut jäätävällä pimeydelläsi, rakennat siitä suojan
ympärilleni.
Hetki
hetkeltä vajoan syvemmälle tummanpuhuvaan mereesi.
Yritän
kurottaa kättäni kohti veden pintaa, taistella ja paeta, mutta
lankean voimakkuutesi edessä polvilleni.
Pakotat
minut aina uudestaan ja uudestaan nousemaan takaisin ruhjeisille,
voimattomille jaloilleni,
langettuani
rakentamiisi ansoihin.
Aina
kun luulen onnistuneeni, vedät maan jalkojeni alta
ja
revit minut mukanasi helvettiin.
Päivä
päivältä voimani katoavat ja sinun kasvavat.
Voimistut
minusta imemäsi energian avulla.
En
enää jaksa räpiköidä vastaan,
vaan
luovutan, ja alistun sinun tahtoosi.
Olet
voittamaisillasi sodan, ja minä viittä vailla päästämässä
irti.
Antautumassa
tukahduttavan sumusi armoille,
nähdessäni
vielä yhden valon pilkahduksen keskellä synkkää merta.
Tarraudun
siihen – viimeiseen mahdollisuuteeni – kaikin voimin.
